Kuun kirkas kumotus ei enää särkenyt niin pahasti Rahkon silmiä.
Se tiiraili vahingoniloisesti taivaalla hupenevaa valonhäivää, joka tummui ja pimeni vähän kerrallaan. Taika toimi oikein hyvin, Rahko pisti tyytyväisenä merkille. Tervaa tipeksi sen pitelemästä siveltimestä maahan tasaisena mustana purona. Musta seos oli sotkenut kauttaaltaan myös Rahkon itsensä, mutta asia ei vaivannut sitä juurikaan. Taikuudella oli aina hintansa.
Continue reading →
”Oletko aivan varma, ettet muista, miten kuolit?”
Tuisku oli oppinut tunnistamaan kyöpeliä ympäröivästä kelmeästä valosta, millaisella tuulella se oli. Haaleanvihreä oli yleensä hyvä merkki – se tarkoitti, että kyöpeli oli varmasti läsnä ja käyttäytyi enemmän ihmisen kuin räyhähengen tavoin. Silloin he kykenivät käymään keskusteluja. Tuisku kylläkin puhui enemmän kuin kyöpeli, joka lähinnä nyökkäili ja hymisi, pusersi huuliltaan toisinaan vaivalloisesti jonkin yksittäisen sanan. Kevät oli sen suosikki.
Continue reading →
Kristan jalkaa jäytänyt kipu oli poissa.
Tuntemus – kivun poissaolo – oli alkuun niin outo, ettei hän ymmärtänyt, mistä se oikein johtui. Kun oivallus viimein iski, hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta. Hän oli rampannut lääkäreillä ja kuvauksissa ja lopulta jos jonkinlaisissa vaihtoehtohoidoissakin koko kuluneen syksyn. Yrittänyt opetella kävelemään niin, ettei asettanut painoa jalalleen tietyllä tavalla.
Krista otti kokeilevan askeleen eteenpäin nurmella ja odotti tuttua vyöryvää vihlontaa, joka tuntui pahimmillaan leukapielissä saakka. Ei mitään. Kuiva ruoho hänen paljaiden jalkojensa alla – näkikö hän unta? Mutta jos tämä oli uni…
Continue reading →
Aleksi seisoi pienen peltotilkkunsa rajalla ja karkotti pois kuuraa.
Pakkasloitsun sanat tuntuivat suussa raskailta ja kömpelöiltä. Aleksin ääni kompuroi. Hän oli vuosia väittänyt mokomaa pelkäksi akkojen höpinäksi, mutta tänä syksynä kylmät yöt olivat saapuneet aivan liian pian. Aleksilla ei ollut varaa menettää hallanarkaa satoa.
Oli hiljalleen hiipuva ilta; taivas kiilsi tummana Aleksin yllä. Hänen hengityksensä huurusi loitsusta huolimatta. Milloin se oikein alkaisi vaikuttaa ja routa katoaisi, jättäisi hänet ja hänen elinkeinonsa vielä hetkeksi rauhaan?
“Oletpa sinä keksinyt hauskan laulun”, sanoi kylmyys hänen selkänsä takana.
Continue reading →
Jättiläisen huokaus ravisutti puiden oksia.
Se oli tullut havumetsän syrjäisimpään kolkkaan ottamaan nokoset, jotka se otti joka päivä juuri tähän samaan aikaan, kun auringonpaiste porotti ylhäältä sen niskaan mukavasta kulmasta. Tämä nimenomainen paikka oli sen suosikki, autio ja hiljainen. Pikkulinnut juoruilivat eloisasti päivästään jättiläisen jykevillä harteilla, mutta sen korvissa se oli pelkkää harmitonta supinaa.
Tänään päivään vain kuului valitettavasti muutakin kuin lintujen ystävällinen porina.
Continue reading →
Painajainen katseli itsekseen hykerrellen, kuinka talon emäntä kääntyili pahan unen kourissa.
Se oli livahtanut sisälle tähän taloon ja tähän samaiseen huoneeseen jo useampana aiempana yönä. Maatilan emäntä oli keskitalven askareista uupunut, eivätkä puhki kuluneet suojaloitsut kyenneet pitämään loitolla Painajaisen kaltaista vierasta, kun kuu oli täysin pimeä. Se koki olevansa tuvassa jo kuin kotonaan.
Continue reading →
Juha ei ollut uskonut enneuniin eikä etiäisiin, ennen kuin ne johdattivat hänet metsään kätketyn aarteen luo.
Hän tuijotti männyn katveessa kiiltäviä kultakolikoita silmät ymmyrkäisinä. Näkymä oli tismalleen sama kuin hänen unessaan: vilpoisa keskikesän päivä ja kattilallinen kultaa paikassa, joka oli etäisesti tuttu.
Tiheästä metsästä mummolan takana oli tullut Juhalle vuosien saatossa vieras, mutta tämän kolkan ja suuren männyn hän muisti. Lapsena he olivat leikkineet serkkujen kanssa sen luona rosvoa ja poliisia.
Continue reading →
Tonttu näki unta kesästä ja höyryävästä puurosta.
Se nukkui kasaksi käpertyneenä uuninpankolla ja talo nukkui yhdessä sen kanssa. Rakennuksen unet sekoittuivat tontun omiin. Ne olivat muistoja ja vanhoja tuntemuksia; pienet ihmiskädet sivelemässä hirsiseinän kuvioita, etsimässä viileyttä lattialta läkähdyttävän kuumana kesäpäivänä. Valoa oli kaikkialla. Huoneissa kajahteli nauru.
Talo huokaisi unissaan. Tonttu tunsi sen perustuksista huokuvan surun ja havahtui itse hereille. Talven sameankylmä hämärä peitti tupaa kuin harso. Tonttu rapsutti unisesti pois partaansa kasvanutta kuuraa. Siitä oli kauan ja kauan, kun kukaan ihminen oli viimeksi lämmittänyt tuvan uunia.
Continue reading →
Kettu teki kuolemaa.
Se vääntelehti lahonneiden lehtien seassa ja yritti ylettyä järsimään omaa käpäläänsä poikki. Rauta oli uponnut jalkaan kiinni kuin hirviömäisen suden leuat. Ketun rintakehä kohoili raivokkaasti. Ilma oli sen veren ja pakokauhun hajusta raskas.
Murhenäytelmä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Syksyinen metsä tarkkaili ääneti, kuinka vimma eläimen kehossa vähän kerrallaan hiipui.
Läheltä kantautui toisen ketun huuto, valittava ja syvä. Ansaan jäänyt kettu jähmettyi. Metsä pidätti hengitystään.
Continue reading →
Hilman näkki kiusasi järvenselällä vesilintuja.
Aiemmin vielä niin tyyni veden pinta oli nyt täynnä toisiinsa törmäilevien siipien sekamelskaa ja sorsien hätääntynyttä kaakatusta. Linnut pelkäsivät tummaa varjoa, joka kierteli verkkaan niiden ympärillä.
Hilma tarkkaili näkyä laiturilta aikansa ja karautti sitten kurkkuaan.
“Mistä lähtien sinä olet ollut vesikoira? Jätä ne lintuparat rauhaan!”
Iltapäivän leppeä tuuli tarttui huudahdukseen. Vedestä kantautui kurluttava ääni, jonka Hilma tulkitsi kärttyisäksi.
Continue reading →