Juha ei ollut uskonut enneuniin eikä etiäisiin, ennen kuin ne johdattivat hänet metsään kätketyn aarteen luo.
Hän tuijotti männyn katveessa kiiltäviä kultakolikoita silmät ymmyrkäisinä. Näkymä oli tismalleen sama kuin hänen unessaan: vilpoisa keskikesän päivä ja kattilallinen kultaa paikassa, joka oli etäisesti tuttu.
Tiheästä metsästä mummolan takana oli tullut Juhalle vuosien saatossa vieras, mutta tämän kolkan ja suuren männyn hän muisti. Lapsena he olivat leikkineet serkkujen kanssa sen luona rosvoa ja poliisia.
Mikäli aarre oli ollut olemassa Juhon lapsuuden kesäpäivinä, leikkien lomassa he eivät olleet sitä koskaan huomanneet. Ohi oli helppo kävellä, ellei tiennyt täsmälleen, missä kohdassa kumartua juurikkoon neulasten peittämällä kinttupolulla.
Juhan suupielet levisivät hymyyn. Kolikot näyttivät armottoman vanhoilta, mutta olivat varmasti paljon arvoisia. Hän kurkotti aarretta kohti ja –
”Tiehesi siitä, senkin viheliäinen roisto!”
Juhan sormi poltti. Kipu tuntui samalta kuin jos olisi työntänyt kätensä nuotioon. Hän älähti ja kavahti taaksepäin. Tuijotti ja tuijotti, mutta ei ymmärtänyt näkemäänsä. Kolikoiden yläpuolella leijui hämyistä sinistä valoa hohtava tulenliekki, joka… oli elävä? Se rätisi kiukkuisesti ja mulkoili häntä.
Mitä helv–
”Kauemmas siitä!” tuli – kuinka tuli oikein saattoi puhua? – puhisi hänelle. Sen ääni oli liekkien vihainen, kitkerä leimu. Viimein Juha tajusi, että tulen seassa olivat varsin ilmiselvät kasvot, silmät niiden keskellä kuin mustat hiilenpalat. Kasvoilla oli parhaillaan äkäinen ilme.
Voihan hitto. Tulenliekki melusi hänelle yhä:
”Oletko sinä kuuro, poika? Aarnin aarteeseen ei kukaan kajoa, ja kaikkein vähiten tuollainen onneton pojankloppi!”
”En minä aikonut koskea siihen.” Se oli niin ilmiselvä valhe, että Juha punastui. Hän koetti kaivella muistiaan. ”Sinä olet siis… öh. Aarni? Vaiko virvatuli?”
Juha ei ollut varma, miten tulenliekki onnistui näyttämään pöyristyneeltä, mutta niin tapahtui. Se jupisi itsekseen ja keskittyi Juhan sijasta kultaan. Liekistä muotoutui kaksi pientä kättä, jotka alkoivat käydä kolikoita läpi. Juha ei ollut varma, mitä ei-virvatuli teki, mutta jälkeenpäin kolikot loistivat entistäkin kirkkaammin. Olennon kasvoilla hohti tyytyväisyys.
Juhalle se sen sijaan sanoi pahaenteisen kuuloisesti:
”Vieläkös sinä seisot siinä? En pelkää käyttää voimiani, jos on tarpeen. Tiedäkin se!”
Juha mietti vaihtoehtojaan. Puhuva liekki oli selvästi äkäinen taikaolento, mutta myös säälittävän pieni. Ehkä, ehkä, jos hän olisi neuvokas ja varovainen…
Hänen nenänpielelleen livahti hikikarpalo, sitten toinen. Juha pyyhkäisi hikiseksi muuttunutta otsaansa. Äkillinen lämpö kasvoilla tuntui tukahduttavalta, eikä se suinkaan johtunut kesän helteistä. Elävä liekki oli muuttunut ukkosensiniseksi. Se loimusi niin ankarasti, ettei kasvoja erottanut enää.
Tulenliekin takana häilähti myös toinen hahmo, tumma ja paljon suurempi. Kuumuus Juhon iholta katosi, ja äkisti hänen oli aivan tavattoman kylmä.
Juho peruutti taaksepäin niin kiireesti, että oli lentää selälleen juurakkoon. Hän oli ehkä ahne, mutta typeränä hän ei itseään pitänyt. Mummo oli opettanut, että tässä maailmassa oli voimia, joihin ei kannattanut sotkeutua mistään hinnasta.
Mutta ehkä, Juha ei voinut olla ajattelematta kävellessään pois päin hartiat kumarassa, ehkä ensi kesänä kolikot olisivat vailla vartijaansa. Tulenliekki räsähteli hänen takanaan tavalla, joka oli selvän vahingoniloinen.
Aarni on aarteenhaltija, joka vartioi maahan kätkettyä aarretta eli aarnihautaa. Se poltti juhannusyönä kolikoista hometta ja ruostetta tuonpuoleisella sinertävällä tulella, siis aarnivalkealla tai aarnitulella. Aarre oli mahdollista löytää juuri aarnivalkean loistoa seuraamalla, mutta se vaati hyvää onnea. Toisinaan Unihuppiainen näytti aarnin aarteen kätköpaikan ihmiselle unessa.
On tarinoita, joissa aarnin kerrottiin olevan jonkinlainen lohikäärme. Riikintaalareiden kilinä aarnin luona kertoi, että joku onnekas oli saapunut kätkön luo silloin, kun aarni oli suotuisalla tuulella. Aarteen saamiseen liittyi useita ehtoja, kuten että Aarnille oli uhrattava punainen kukko tai kolme lampaanpäätä. Mikäli aarretta havitteli aarnivalkean tulen avulla, olivat edessä erilaiset koettelemukset: tarinan mukaan yksi tehtävistä oli hirmuisen härän sarviin tarttuminen. Jos sarvista uskalsi pidellä kiinni määrätyn ajan, aamulla herättyään huomasi pitelevänsä kiinni rahakattilan sangasta.
Uskomus aarnista ja aarnihaudoista pysyi Suomessa pitkään, koska salaperäisiä aarrekätköjä löytyi aina toisinaan. Ne saattoivat olla uhrilahjoiksi tarkoitettuja kolikoita.