Halla

Aleksi seisoi pienen peltotilkkunsa rajalla ja karkotti pois kuuraa.

Pakkasloitsun sanat tuntuivat suussa raskailta ja kömpelöiltä. Aleksin ääni kompuroi. Hän oli vuosia väittänyt mokomaa pelkäksi akkojen höpinäksi, mutta tänä syksynä kylmät yöt olivat saapuneet aivan liian pian. Aleksilla ei ollut varaa menettää hallanarkaa satoa.

Oli hiljalleen hiipuva ilta; taivas kiilsi tummana Aleksin yllä. Hänen hengityksensä huurusi loitsusta huolimatta. Milloin se oikein alkaisi vaikuttaa ja routa katoaisi, jättäisi hänet ja hänen elinkeinonsa vielä hetkeksi rauhaan?

“Oletpa sinä keksinyt hauskan laulun”, sanoi kylmyys hänen selkänsä takana.

Aleksi älähti. Hän kääntyi ympäri, vaikka vaisto käski aivan muuta.

Kylmyydellä oli nuoren, jääturkkisen peuran hahmo. Kuurankukkia kasvoi köynnöksinä sen siroista sarvista. Siniset silmät tarkastelivat Aleksia kammottavan uteliaasti.

“Ei sinun minun vuokseni olisi tarvinnut lopettaa. Halusin vain tulla kuulemaan laulusi paremmin. Sen sanoissa oli jotakin tuttua…”

Kylmyys kallisti päätään. Aleksi oli muuttunut pelosta mykäksi. Hän tunsi sormenpäissään voimistuvan pakkasen hohkan.

“Oh.” Peura  – Halla, kylmyyden nimi oli Halla  – nauroi. Sen nauru kuulosti jään helähtelyltä kirkkaana marraskuun päivänä. “Oliko se karkotusloitsu? Miten hassua. Tiedätkös, isäni olisi jäädyttänyt jo luusi, jos kuulisi.”

Aleksin mieleen palasivat vanhat tarinat: että Hallan isä oli Pakkanen, joka saapui Hallan jälkeen saattamaan talven loppuun. Kauhun kylmät kynnet tarrasivat kiinni hänen sydämestään.

“Älä huoli. Minulla ei olisi edes voimaa moiseen.” Peura tanssahteli hänen ympärillään. Sen sorkista helisi maahan lisää kylmänkipinöitä, jotka tavoittelivat ahneesti pellon viljaa. “Mutta sinuna olisin hiukan kunnioittavampi. Tämän vuodenkierron aika olisi pimeä sudenhetki ilman minua ja perhettäni.”

Aleksi ei kyennyt puhumaan. Halla taivutti kaulaansa ja tarkasteli routaa, joka hivuttautui peltoaukeaa kohti. Sitten se kohotti jälleen katseensa Aleksiin, miettivä ilme jäisillä peurankasvoilllaan. Se sanoi miltei kainosti:

”Pidin tosin laulustasi. Ehkä voisin tehdä poikkeuksen, pieneksi toviksi. Älä kuitenkaan kerro tästä isälleni  – tämä olkoon yhteinen salaisuutemme.”

Halla taipui siroon niiaukseen, niin kuin se ei olisi ollut peura ensinkään, vaan nuori nainen. Sitten se katosi. Tuulenvire puhalsi pellon poikki, leppeä kuin alkusyksyllä. Aleksi katsoi silmät laajenneina, kuinka routa alkoi sulaa pois.


Halla on suomalaisessa kansanuskossa yöpakkasen personoituma eli olento, joka kulki maan päällä ja levitti loppusyksyn ja alkutalven kylmyyttä ympärilleen. Ulkonäöltään se on muistuttanut tarinoiden mukaan läpikuultavan harmaata kummitusta.

Hallan ilmestyminen toimi päätöksenä maanviljelyn kasvukaudelle. Pihapiiriin Halla ei yleensä tullut, vaan se liikkui mieluummin alavilla mailla, esimerkiksi pelloilla ja soilla. Se ei ollut ihmisille yleensä vaaraksi, vaan palasi omille mailleen aina ennen talven saapumista. Hallan isä oli Pakkanen, joka saattoi loppuun tyttärensä kylmän työn ja toi maan päälle lopullisen talven.

Erityisesti Pakkasta yritettiin ennen muinoin hallita loitsujen avulla. Talven perheen sukupuu oli kansanuskossa varsin laaja ja tunnettu, sillä Pakkasella sanottiin olevan vaimo Hyytö. Pakkasen isä taas tunnettiin sekä Puhurina että Hyytämöisenä. Toisinaan Puhurin taas sanotaan olleen Pakkasen veli.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.