Jättiläinen

Jättiläisen huokaus ravisutti puiden oksia.

Se oli tullut havumetsän syrjäisimpään kolkkaan ottamaan nokoset, jotka se otti joka päivä juuri tähän samaan aikaan, kun auringonpaiste porotti ylhäältä sen niskaan mukavasta kulmasta. Tämä nimenomainen paikka oli sen suosikki, autio ja hiljainen. Pikkulinnut juoruilivat eloisasti päivästään jättiläisen jykevillä harteilla, mutta sen korvissa se oli pelkkää harmitonta supinaa.

Tänään päivään vain kuului valitettavasti muutakin kuin lintujen ystävällinen porina.

”Kuunteletko sinä minua?” tivasi jättiläisen jalkojen juuressa kirkas ja hyvin kiukkuinen ääni.

Se ei ollut ensimmäinen eikä edes toinen kerta, kun valkoiseen pukeutunut hahmo oli kysynyt jätiltä moista. Se huokaisi uudelleen, tällä kertaa niin raskaasti, että puut jättiläisen lähettyvillä heilahtelivat kuin hetkellisen myrskyn kourissa. Linnut pyrähtivät tuulensuojaan sen kämmenelle.

Jättiläinen pohti, voisiko se mahdollisesti leikkiä kuuroa tai ehkä kalliota, mutta hylkäsi ajatuksen. Kiukkuinen ääni kuulosti siltä, että se aikoi odottaa jättiläisen jaloissa maailman loppuun saakka.

Miten kiusallinen tilanne. Ylös nouseminen ja lähteminen ei tullut jättiläisen mieleen, vaikka se olisi hätistellyt vainoajansa sillä tavoin parilla hassulla askeleella. Se oli hyvin kohtelias jättiläinen, sillä tavoin.

Siispä se käänsi viimein katseensa alas nuoreen ihmisnaiseen, joka katseli sitä kädet lanteilla. Nainen oli pukeutunut lumenväriseen mekkoon. Vaaleissa hiuksissa oli kedon kukkia. Jättiläinen odotti, että nainen olisi säikähtänyt sen huomiota, mutta hän kohottikin leukaansa itsepäisesti.

”Heräsithän sinä viimein. Miten on? Suostutko siis?”

Jättiläinen raapi leukaansa hämmentyneenä. Se ei tiennyt lainkaan, mistä ihmisnainen puhui. Nainen kaiketi huomasi sen, sillä tämä täsmensi:

”Nuorten neitojen ryöstö. Eikös se ole teidän alaanne? Varastatte morsiamia hääjuhlista ja viette siivoamaan mökkiänne. Syödä minua ei tosin kannata. Lupaan sen.”

Viimeiset sanat nainen lausui kiireesti, aivan kuin hän olisi vasta nyt tullut ajatelleeksi, että moinen voisi olla vaihtoehto. Ajatukset liikehtivät verkkaan jättiläisen päässä. Eihän sillä edes ollut mökkiä, vaan mukava luola metsän pohjoispuolella. Linnut tiirailivat naista uteliaina jättiläisen olan yli.

Morsiamenryöstö. Jättiläinen ei uskonut, että moinen oli jättiläisten tapana, mutta kaipa joku sen sukulainen oli saattanut syyllistyä joskus moiseen. Sitä itseään ajatus ei viehättänyt lainkaan.

”Ole kiltti ja auta minua. Minun sulhaseni… Sinä olet ainoa, jota hän pelkäisi.”

Naisen aiemmin niin hurjistunut ääni kuulosti äkisti paljon pienemmältä. Hän kietoi kätensä ympärilleen ja värisi kuin yksi jättiläisen pikkulinnuista talven pahinten pakkasten aikaan.

No jaa. Ehkä jättiläiseltä luonnistuisi myös yksi morsiamenryöstö.


Jättiläiset ovat suomalaisessa kansanuskossa olentoja, jotka asuttivat maata ennen ihmistä. Ne olivat tavattoman isokasvuista ja voimakasta väkeä, päät ”puiden latvojen tasalla”, kuten pohjoispohjanmaalaisissa kertomuksissa sanotaan. Jättiläiset asustivat hiukan tarinasta riippuen syvissä metsissä, joissa puut olivat yhä vanhoja kuin maailma itse, mutta myös vuorten onkaloissa ja kiviluolissa.

Erilaiset oudot maastonmuodot, kuten suuret kivilohkareet, on selitetty ennen jättiläisten teoiksi. Niiden sanottiin olevan typeriä ja väkivaltaisia, eivätkä ne suhtautuneet myötämielisesti kristinuskoon. Yleisiä olivat tarinat, joissa jättiläiset heittelivät toisiaan, mutta myös kirkkoja, suurilla kivillä. Kivikaudella tehtdyt suuret kivirakennelmat on nimetty jätinkirkoiksi.

Jättiläismyyttejä tunnetaan paljon etenkin Pohjois-Pohjanmaalla, jossa on kerrottu tarinoita esimerkiksi nuoria neitoja ryöstävistä jättiläisistä.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.