Käreitär

Kettu teki kuolemaa.

Se vääntelehti lahonneiden lehtien seassa ja yritti ylettyä järsimään omaa käpäläänsä poikki. Rauta oli uponnut jalkaan kiinni kuin hirviömäisen suden leuat. Ketun rintakehä kohoili raivokkaasti. Ilma oli sen veren ja pakokauhun hajusta raskas.

Murhenäytelmä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Syksyinen metsä tarkkaili ääneti, kuinka vimma eläimen kehossa vähän kerrallaan hiipui.

Läheltä kantautui toisen ketun huuto, valittava ja syvä. Ansaan jäänyt kettu jähmettyi. Metsä pidätti hengitystään.

Puiden reunustamalle aukiolle ilmestyi nainen. Hän askelsi niin kuin kettu askeltaa maalla, joka on sille tuttu; vikkelästi mutta silti varoen, valppauttaan missään vaiheessa kadottamatta. Varovaisuus oli enemmän vaistonvaraista kuin välttämättömyys – sillä nimenomaisella hetkellä nainen oli metsän voimakkain olento.

Joku olisi voinut sanoa, ettei nainen on ollut nainen ensinkään, tai että hän oli sitä vain, kun valo osui havupuiden välistä kaidoille kasvoille tietystä kulmasta. Hänen silmänsä olivat tummaa terävää meripihkaa, ja hän kantoi ketun turkkia yllään kuin se olisi ollut hänen ihonsa. Lehdet musertuivat pehmeästi käpäliä muistuttavien jalkojen alle.

Käreitär pysähtyi kuolevan ketun eteen. Hän mittaili kullankeltaisella katseellaan metsästäjän pystyttämää ketunrautaa, sen petollista muotoa. Kasvot, jotka olivat naisen ja ketun yhtä aikaa, vääntyivät irvistykseen. Kurkusta kantautui sähähdys. Männyn oksalla korppiparvi lehahti pelästyneesti lentoon.

“Mitä ne ovatkaan sinulle tehneet.”

Käreittären äänestä tihkui inho. Oikeanlaisilla uhreilla ja pyynnöillä hän tarjosi ihmisille saalista toisinaan omiensa joukosta, tarjosi tasapainon ja iättömien lakien vuoksi. Tämä julmuus oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Ketun hengenvedot olivat muuttuneet kuivien lehtien rahinaksi. Sen sydän löi viimeisillä voimillaan. Käreitär kumartui ja ojensi teräväkyntisen kätensä. Hän murisi matalasti, ketun ja metsän ja suonissaan kohisevan voiman kieltä, ja punoi siitä loitsun.

Ansaraudan ranka murtui; sen leuat murenivat kasaksi tuhkaa. Ketun keho sävähti kivusta ja pelästyneestä helpotuksesta. Käreitär nosti haavoittuneen eläimen käsivarsilleen helposti.

“Hys, pikkuinen. Mennään.”

Käreitär kosketti ketun vahingoittunutta jalkaa. Viileä varjo kulki kuivuneen veren yli ja haava alkoi umpeutua. Kettu inahti kuin pentu.

Varjot aukiolla syvenivät. Saaliinhaltijatar katosi puiden katveeseen kettu sylissään. Tuuli vei mennessään raudasta jäljelle jääneen tuhkan.


Käreitär on kettujen naispuolinen haltiatar, saaliinhaltija. Saaliinhaltijat, joita kutsuttiin myös emuuiksi, olivat aina jonkin tietyn saaliseläimen tuonpuoleisia herroja tai herrattaria. Mikäli ketun mieli saada saaliikseen metsästysretkeltä, oli asiaan pyydettävä Käreittären suostumus. Mythologia Fennicassa sitä varten mainitaan erityinen rukous:

”Käreitär kulta vaimo! Ota kullat kulppiisi, Hopiat pikariisi… – Nämä ovat kuulut Ruotzin kullat.”

Käreittären lisäksi muita saaliinhaltijoita olivat muun muassa karhujen Hongatar sekä saukkojen Juolatar. Saaliinhaltijoita laajempi nimitys on lajinhaltija. Se tarkoittaa minkä tahansa eläinlajin, myös muiden kuin metsästettävien eläinten, tuonpuoleista hallitsijaa. Lajin- ja saaliinhaltijat olivat usein naispuolisia.

Haltijat olivat yleisesti suomalaisessa mytologiassa erilaisten elämänpiirien tuonpuoleisia hallitsijoita; ero jumaliin oli siinä, että haltijoiden reviirit olivat pienempiä kuin jumalten. Metsän- ja vedenhaltijoihin liittyviä uskomuksia on tavattu paljon etenkin Itä-Suomessa.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.