Kiputyttö

Kristan jalkaa jäytänyt kipu oli poissa.

Tuntemus – kivun poissaolo – oli alkuun niin outo, ettei hän ymmärtänyt, mistä se oikein johtui. Kun oivallus viimein iski, hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta. Hän oli rampannut lääkäreillä ja kuvauksissa ja lopulta jos jonkinlaisissa vaihtoehtohoidoissakin koko kuluneen syksyn. Yrittänyt opetella kävelemään niin, ettei asettanut painoa jalalleen tietyllä tavalla.

Krista otti kokeilevan askeleen eteenpäin nurmella ja odotti tuttua vyöryvää vihlontaa, joka tuntui pahimmillaan leukapielissä saakka. Ei mitään. Kuiva ruoho hänen paljaiden jalkojensa alla – näkikö hän unta? Mutta jos tämä oli uni…

Hänen vieressään porisi suuri musta pata. Siinä kiehui parhaillaan neste, joka oli mustaa ja raskasta kuin terva. Seassa oli jotakin, joka näytti epäilyttävästi aivan luunpaloilta mutta myös asioilta, joille Krista ei tahtonut löytää nimeä.

Padan seos kupli ja sähisi. Äkisti Krista tiesi, aivan kuten unissa tiedetään asioita, että siinä oli hänen kipunsa. Että jos sillä olisi ollut fyysinen muoto, se olisi ollut kuplivaa tervaa, joka pahimmillaan peitti alleen kaiken muun.

Pataa hämmensi nuori nainen, jonka iho näytti sairaalloisen harmaalta. Pitkät, tummansiniset hiukset valuivat olkapäiltä alas vyötärölle kuin synkeä putous. Nainen kääntyi Kristan puoleen huomatessaan hänen tuijotuksensa.

“Olet hereillä.” Naisen ääneen kiertyi syviä viileitä varjoja. Vaikka hänen olemuksensa oli niin kolkko, hänen sanansa olivat yllättävän lempeät. “Joko tunnet manauksen vaikutuksen?”

Krista tuijotti naista suu auki.

“Vaivasi oli sitkeä ja syvälle juurtunut, mutta sain mielestäni pois kaiken.” Nainen kumartui eteenpäin tarkastellakseen padan sisältöä. Hän naksautti kieltään. “Miten rasittava ongelma.”

Folkloristiikan opinnoista oli kerrankin hyötyä, Krista tajusi. Hän muisti kirjoittaneensa luentomuistiinpanoihinsa naisesta ja tämän padasta ensimmäisenä lukuvuotenaan.

“Sinä – sinä olet Kiputyttö –”

“Kivutar”, nainen sanoi. Hän kääntyi, ja vaikka hänen ilmeensä oli edelleen lempeä, Krista tajusi tehneensä virheen.

“Sinä kutsuit minua, kuolevainen. Et ehkä tiennyt sitä itse, mutta sinä kutsuit minua. Anelit unissasi, että joku päästäisi sinut tuskastasi. Jos siskoni olisivat kuulleet sen, he olisivat vieneet sinut omille mailleen, etkä olisi palannut takaisin koskaan. Minä en ole kuten he. Enkö siis ole ansainnut kunnioituksesi; sen, että puhuttelet minua nimellä, joka minulle kuuluu?”

Krista vajosi maahan polvilleen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä jopa kauhunsa läpi, miten helposti se tapahtui ilman jalan kipua. Kauhu räpisteli kurkussa ja teki hänen sanoistaan heiveröisiä, kun hän sopersi:

“Olen pahoillani, Kivutar. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi lahjaani. Minä vain.. Tämä tilanne…”

Hän tunsi ihollaan Kivuttaren katseen, joka oli kylmä ja vihlova kuin marraskuun sade. Mutta tämän ääni oli kiltti.

“Hyväksyn anteeksipyyntösi. Kipusi on poissa, joten ole hyvä ja mene.”

Kristan yli kävi jäätävä hulmahdus. Kun hän avasi silmänsä, hän makasi omassa sängyssään.

Uni oli ohi, mutta jalkaa ei vieläkään särkenyt.


Kiputyttö, joka tunnetaan myös Kivuttarena ja Vammattarena, on yksi Kipumäellä asuvista kipuneidoista. Kiputytön on sanottu ottavan vastaan ihmisestä pois manatut kivut ja säryt ja keittävän ne kattilassaan. Kivuttaren hahmoon on saattanut vaikuttaa ajatus kipujen ”emosta”, jolla on valta ihmisten tuskiin ja vaivoihin. Lähtökohtana on voinut toimia myös kristinuskon Neitsyt Maria.

Sairauksiin ja kuolemaan liittyvät uskomukset liitettiin ennen vanhaan usein toisiinsa. Joissain tapauksissa Kiputyttöä pidetään samana hahmona kuin Tuonen tytärtä, joka toimii Tuonelan lautturina. Kiputytön asuinsija Kipumäki on piinauspaikka, joka Fennica Mythologian mukaan sijaitsee Kemissä Kemijoen varrella.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.