”Oletko aivan varma, ettet muista, miten kuolit?”
Tuisku oli oppinut tunnistamaan kyöpeliä ympäröivästä kelmeästä valosta, millaisella tuulella se oli. Haaleanvihreä oli yleensä hyvä merkki – se tarkoitti, että kyöpeli oli varmasti läsnä ja käyttäytyi enemmän ihmisen kuin räyhähengen tavoin. Silloin he kykenivät käymään keskusteluja. Tuisku kylläkin puhui enemmän kuin kyöpeli, joka lähinnä nyökkäili ja hymisi, pusersi huuliltaan toisinaan vaivalloisesti jonkin yksittäisen sanan. Kevät oli sen suosikki.
Tummansininen hohde taas ei tiennyt ikinä hyvää. Silloin kyöpelin jo valmiiksi elottomiin silmiin tuli entistäkin lasittuneempi ilme. Sen suupielet vääntyivät irvistykseen, joka leveni ja leveni, aivan kuin aave olisi tahtonut nielaista kaikki elonmerkit ympäriltään. Kohteliaan hyminän sijasta se ulisi, raivosi omaa kohtaloaan ja yritti päästä käsiksi Tuiskun tavaroihin. Se ei onnistunut siinä aina, mutta aivan tarpeeksi usein.
Sillä tavalla he olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran. Tuisku oli ollut nukkumassa toista yötään sedältään perityssä asunnossa, kun kyöpeli oli repinyt alas kaikki olohuoneen taulut. Jälkeenpäin se oli ollut asiasta kovasti pahoillaan. Onneksi maalaukset olivat olleet Tuiskun mielestä aika rumia.
Tämä päivä oli kyöpelin värien suhteen jotakin siltä väliltä. Se yritti istua muina aaveina Tuiskun moneen kertaan paikatulla sohvalla, mutta lipui vähän väliä sohvan sisään. Vanha takki sen yllä näytti vielä tavallistakin kuluneemmalta. Hänen kysymyksensä sitä ei kiinnostanut, vaikka se oli niin tärkeä.
Tuisku osoitti kyöpeliä moittivasti punakynällään. Hän raapusti monta kysymysmerkkiä valkotaululle, jonka oli hankkinut yksin tätä keissiä varten. Tuisku rakasti moista salapoliisityötä, vaikka ei olisi todellakaan myöntänyt asiaa, jos joku olisi kysynyt.
”Ole hyvä ja keskity. Netissä sanottiin, että on tärkeää tietää, mikä pidättelee sinua täällä.”
”Kevät”, kyöpeli kuiskasi. Se lausui molemmat tavut huolella, aivan kuin se olisi kyennyt siten muistamaan, miltä kevät tuntui ja tuoksu. Tuisku oli saanut selville sen verran, että kyöpeli oli kuollut keskitalven kylmien pakkasten aikaan.
Kyöpeli on suomalaisessa kansanuskossa aave tai vastaavanlainen henkiolento. Luonnoltaan ne olivat yleensä metelöiviä räyhähenkiä, joiden kummittelu saattoi johtua useammasta eri syystä. Kyöpeli oli eläessään joko tehnyt jonkin sovittamattoman teon, se oli teloitettu tai se oli kokenut väkivaltaisen kuoleman. Sielua, joka oli jostakin syystä kykenemätön löytämään rauhaa, kutsuttiin myös kotonakulkijaksi. Nimensä mukaisesti kotonakulkijat kummittelivat entisissä kodeissaan sen sijaan, että olisivat siirtyneet matkalle tuonpuoleiseen.
Kyöpelit ja kotonakulkijat oli tapana jakaa syyllisiin ja syyttömiin: ne, jotka kummittelivat jostakin itsestään riippumattomasta syystä, kuten siksi, että hautaus oli ollut puutteellinen, olivat syyttömiä. Mikäli vainajan omat rikkomukset eivät antaneet sielulle rauhaa, oli kyse syyllisestä aaveesta. Kyöpeleistä ja kotonakulkijoista oli paljon erilaisia näköhavaintoja, ja niiden kanssa pystyi myös keskustelemaan.