Näkki

Hilman näkki kiusasi järvenselällä vesilintuja.

Aiemmin vielä niin tyyni veden pinta oli nyt täynnä toisiinsa törmäilevien siipien sekamelskaa ja sorsien hätääntynyttä kaakatusta. Linnut pelkäsivät tummaa varjoa, joka kierteli verkkaan niiden ympärillä.

Hilma tarkkaili näkyä laiturilta aikansa ja karautti sitten kurkkuaan.

“Mistä lähtien sinä olet ollut vesikoira? Jätä ne lintuparat rauhaan!”

Iltapäivän leppeä tuuli tarttui huudahdukseen. Vedestä kantautui kurluttava ääni, jonka Hilma tulkitsi kärttyisäksi.

Olento laineiden alla hylkäsi saaliinsa ja lähti uimaan lähemmäs rantaa. Joskus kauan sitten näky olisi täyttänyt Hilman sydämen pelolla. Nyt hän vain odotti kärsivällisesti.

Näkki ei ollut tänään kauneimmillaan. Hilma erotti sen vesikasvien peitossa olevan pään ja rujon kehon, joka kulki vedessä silti sulavasti kuin saukko. Näkki pysähtyi lyhyen välimatkan päähän hänestä ja paljasti neulanteriä muistuttavat hampaansa.

Häiritsee saalistusta.

Hilma ei ollut vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen varma, kuinka näkki muodosti ihmispuheensa; jonkinlaisena lumouksena veden poikki kaiketi. Nyt sanoissa lainehti ärtymys. Hilma risti kätensä rinnalleen.

“Älä mökötä. Aiheutit sellaisen metelin, ettei täällä ollut kuulla omia ajatuksiaan.”

Näkki urisi. Täällä vain muori. Missä tuore veri näkille?

Hilma pärskähti. “Ei ole näkynyt hetkeen. Lapsenlapseni tulevat vasta juhannuksena, ja heihin sinä et kajoa. Tässä, ota omena.”

Hän poimi muhevanpunaisen omenan tuomastaan korista ja heitti sen veteen. Kuului molskahdus. Ennen kuin omena ehti upota, näkki syöksähti perään. Terävät kynnet tarttuivat hedelmään yllättävän hellävaroin.

Hilma asettui istumaan laiturin nokkaan. Nykyisin se kävi hitaasti, hitaasti. Viimein hän ojensi jalkansa nivelet naksuen ja huljutti varpaitaan kirkkaanviileässä vedessä. Kylmyys juili hetken ilkeästi jalkoja. Niin moni asia oli näinä päivinä hankalampaa kuin ennen.

Näkki tarkkaili häntä vedenrajasta ilmeettömillä silmillään, omenaa romuluista rintakehäänsä vasten puristaen. Hilma muisti, miten oli lapsena kuullut äitinsä kertovan, kuinka ketuksi naamioitunut näkki oli yrittänyt vetää isoäidin mukanaan järveen. Hänen näkkinsä ei ollut ollut moisesta kiinnostunut enää pitkään aikaan, vaikka muuta väitti.

Ehkä se oli tullut vanhaksi kuten hänkin.

“Miksi et enää nykyisin kampaa kultakutrejasi komeana miehenä ja yritä houkutella minua mukaasi?” Hilma kysyi siltä. “Vai eikö tällainen ikäloppu raahka ole tarpeeksi houkutteleva saalis?”

Näkki päästi kurkustaan kurlutuksen. Hilmasta se vaikutti murheelliselta. Veden ääni sanoi syyttävästi:

Ei ole tehonnut ennenkään.

“Hmph. Eipä kai. Tiedätkös, kultakutrinen neito olisi luultavasti ollut parempi.”

Hilma hymähti. Hän sulki silmänsä nauttien auringon lämmöstä. Kesä hänen ympärillään hohti ja humisi. Tuntui olevan kovin pitkä aika siihen, kun lapsenlapset saapuisivat ja toisivat eloa hiljaisiin päiviin.

“Taidan pitää sinusta eniten tuossa muodossa”, Hilma sanoi. Näkki rouskutti äänekkäästi omenaa.


Pitäkää varanne, ettei näkki vain vie.”

Tällä tavoin suomalaisia lapsia vielä joku aika sitten varoiteltiin, jos nämä olivat menossa veden äärelle. Näkki asui tarinoiden mukaan aina kunkin vesistön syvimmässä kohdassa ja yritti houkutella ihmisiä mukanaan syvyyksiin eri tavoin. Näkki saattoi ottaa sekä naisen että miehen hahmon, joskin ihmisiä kohdatessaan se näyttäytyi toisinaan myös tyystin toisessa olomuodossa, kuten kettuna tai jopa vedessä kelluvana kankaanpalana.

Kun näkki oli pukeutunut ihmishahmoonsa, se pyrki saamaan ihmisen veteen mieluummin viekkauden ja viehkeyden kuin raa’an voiman turvin. Epäilysten tuli herätä, jos veden äärellä huomasi kauniin, tuntemattoman naisen kampaamassa kultaisia hiuksiaan. Näkki saattoi myös laulaa kuin seireeni tai huutaa apua esittäen hukkuvaa. Joskus kaikkein tehokkainta oli kuitenkin olla kettu, joka yritti vetää piikaparan varpaasta veden alle.

Näkin hyökkäyksillä selitettiin aikoinaan suonenvedon oireita: ihmisen veteen saatuaan näkki piti saalistaan kiinni niin, että tämä muuttui siniseksi, ja imi myös tämän verta. Raudan sanottiin auttavan näkkiä vastaan, minkä lisäksi yksi varotoimi ennen veteen menemistä oli heittää kiviä vedestä maalle ja huutaa: ”Näkki maalle, minä veteen!” Kun nousi maalle, oli taas tehtävä päinvastoin.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.