Rahko

Kuun kirkas kumotus ei enää särkenyt niin pahasti Rahkon silmiä.

Se tiiraili vahingoniloisesti taivaalla hupenevaa valonhäivää, joka tummui ja pimeni vähän kerrallaan. Taika toimi oikein hyvin, Rahko pisti tyytyväisenä merkille. Tervaa tipeksi sen pitelemästä siveltimestä maahan tasaisena mustana purona. Musta seos oli sotkenut kauttaaltaan myös Rahkon itsensä, mutta asia ei vaivannut sitä juurikaan. Taikuudella oli aina hintansa.

Rahko oli suunnitellut tätä nimenomaista kommervenkkiä jo pitkään. Kuu häiritsi sen yöllistä vaeltamista kaupungin kaduilla ja erinäisiä tärkeitä työtehtäviä, kuten kultasepänliikkeen vahtimista. Mikäli yö olisi ollut musta, kuten yön aivan eittämättä kuului, Rahko olisi sulautunut helposti varjoihin. Nyt se sai osakseen outoja katseita ja huomiota, jota se ei kaivannut. Kaupunkiketut murisivat sille, luulivat joskus jopa saalikseen, mutta ihmiset olivat silti kaikkein pahimpia. Ihmisillä oli tapana huutaa, aivan kuin Rahko olisi ollut Painajainen tai pahainen kyöpeli.

Pimeä yö tuoksui ihanasti tervalle. Rahko myhäili. Sitä oli ollut yllättävän vaikeaa löytää tästä mokomasta paikasta, mutta Rahkon nokkeluudella se oli onnistunut kyllä.

Kuun tervaamiseen Rahko taas oli käyttänyt omaa taikuuttaan. No, ainakin sillä se kutsui loitsua, jonka oli ostanut Myrrysvelholta. ”Rahkon oma taikuus” kalskahti korvaan paljon komeammalta kuin lainattu loitsu. Sitä paitsi Rahko oli tehnyt taikaan joitain hienostuneita lisäyksiä. Se olisi voinut siis aivan yhtä hyvin olla sen ikioma.

Rahko pörhisteli itsetyytyväisyyttään niin, ettei se heti huomannut vielä sitä itseään pienempää hahmoa, joka oli ilmaantunut kadunkulmaan. Rahko rääkäisi, kun Unihuppiainen astahti lähemmäs ja kohotti kaapunsa huppua.

”Mitä tihutöitä sinä oikein teet täällä, Rahko?”

Niin kuin Unihuppiainen ei olisi tiennyt, mokoma viisastelija. ”Tein palveluksen meille tämän kaupungin olennoille”, se sanoi kärttyisästi.

”Mitä ilmeisimmin”, Unihuppiainen myönsi. Sen suupielillä karehti hymy, josta Rahko ei pitänyt lainkaan. ”Voisitko kuitenkin kertoa minulle, mitä sinä oikein teit?”

”Etkö huomaa tätä pimeyttä?” Rahko tivasi. ”Minä tervasin kuun. Ole hyvä vain. Eikös sinunkin työsi suju paremmin, kun on pimeää?”

”Kuun?” Unihuppiainen toisti.

”Niin.”

He kääntyivät molemmat katsomaan tervaan peittynyttä kuuta, joka vielä hetki sitten oli loistanut kaikella voimallaan kauppakeskuksen yllä. Rahko kurtisti kulmiaan nähdessään, että sen päällä tasapainotteli pulu.

”Voi Rahko”, Unihuppiainen sanoi ja hymyili leveästi. ”Ei se ole kuu vaan ihmisten tekemä valoveistos.”


Rachkoi Cuun mustxi iacoi eli Rahko kuun mustaks taikoi, todetaan Mikael Agricolan jumalaluettelossa.

Rahkosta on kansanperinteessä erilaisia tulkintoja. Joissakin tarinoissa sitä sanotaan haamuksi, toisessa taas jonkinlaiseksi murtovarkaaksi. Olipa Rahko kumpaa tahansa, molemmissa versioissa se on ollut kuun pimentäjä. Sanotaan, että kuun valo häiritsi Rahkoa, mahdollisesti koska loiste haittasi yöaikaan sen ilkitöitä, ja siispä se yritti tervata sen. Tämän vuoksi Rahko määrättiin rangaistukseksi kuuhun istumaan ja puhdistamaan tervaa pois. Näin selittyivät ennen vanhaan kuun vaiheet.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.