Painajainen katseli itsekseen hykerrellen, kuinka talon emäntä kääntyili pahan unen kourissa.
Se oli livahtanut sisälle tähän taloon ja tähän samaiseen huoneeseen jo useampana aiempana yönä. Maatilan emäntä oli keskitalven askareista uupunut, eivätkä puhki kuluneet suojaloitsut kyenneet pitämään loitolla Painajaisen kaltaista vierasta, kun kuu oli täysin pimeä. Se koki olevansa tuvassa jo kuin kotonaan.
Ihmislapsen näkemät pahat unet olisivat olleet herkullisempia, elävämpiä, mutta myös naisparan kauhu maittoi Painajaiselle hyvin. Se hihitti ja taputti käsiään yhteen ja heilutteli jalkojaan lipaston päällä. Emäntä näki parhaillaan unta, jossa tämä yritti pelastaa eläimiä palavasta navetasta, turhaan. Huone oli täynnä kuviteltua savua. Painajaisen ihastunut hymy oli puoliksi irvistys.
Samassa jokin terävä tökkäsi Painajaista selkään. Se tipahti lipaston reunalta lattialle kimakasti huudahtaen. Pahimmat rypyt naisen otsalla lientyivät, kun olennon lujin ote hänen unistaan hellitti; kuin tiukka umpisolmu olisi antanut hiukan periksi.
Painajainen kömpi sähisten takaisin jaloilleen. Kun se kohotti katseensa ylös, se näki kaapuun ja huppuun sonnustautuneen hahmon tarkkailevan sitä lipaston päältä keppiinsä nojaillen. Savun hajun tilalle lipui yrttien vahva tuoksu.
”Olet koetellut jo tarpeeksi tämän talonväen vieraanvaraisuutta”, Unihuppiainen sanoi ankarasti Painajaiselle, joka mulkoili sitä lattialta. Hupun varjoista erottui kultaisten silmien hohde. ”Kaksi huonoa yötä eikä enempää – vai oletko muka unohtanut?”
Painajainen ravisteli päätään, mutta se ei myöskään yrittänyt nousta takaisin lipaston päälle. Unihuppiainen kääntyi ja siirsi huomionsa nukkuvaan hahmoon. Naisesta huokuva raskas uupumus sai sen huokaisemaan pienesti.
Unihuppiainen laski selässään olevan repun maahan ja alkoi tutkia sen sisältöä. Repusta pilkistävät yrtit hohkasivat heikkoa taikuuden valoa. Unihuppiaisen käpälät poimivat näppärästi ja tottuneesti naisen pahoihin uniin sopivia kasveja; hentoja haaveenlehtiä ja virmajuurta, yönhattua. Niistä se solmi kimpun, jonka se jauhoi tomuksi ja puhalsi naisen kasvoja kohti. Yrttien uute loisti pimeässä hetken aikaa purppuran sävyisenä, samanvärisenä kuin huppiaisen kaapu.
Nainen aivasti unissaan. Aiemmin vielä niin voipuneilta näyttäneet kasvot rentoutuivat, kun naisen uni syveni. Unihuppiainen pudisteli tomun käpälistään hienoisesti hymyillen ja asetti repun takaisin selkäänsä. Se vilkaisi Painajaista, joka oli seurannut tilannetta lattialta myrtyneenä mutta vaiti.
”Jos lähdet mukaani nyt, lupaan olla kantelematta sinusta”, Unihuppiainen sanoi. Sen äänessä värjyi selvä varoitus. Painajainen jupisi ja kirosi ja polki jalkaansa. Mutta kun Unihuppiainen hypähti alas lattialle, se ei jättänyt tarttumatta huppiaisen ojennettuun käpälään.
Yön olennot haihtuivat huoneesta. Talon emäntä kääntyi kyljelleen peittoonsa hautautuneena ja näki unta kiireettömästä joulupäivästä.
Unihuppiainen on unenhaltija, jota on tavattu etenkin pohjoissavolaisissa ja pohjoispohjalaisissa uskomuksissa. Se mielletään hyväksi uniolennoksi, kun taas sen ikävä vastinpari on Painajainen. Siinä missä Painajainen aiheutti nukkujalle vaikean yön, Unihuppiainen saattoi kertoa unessa esimerkiksi, miten jokin hankala sairaus parannetaan. Jos toisaalta sattui näkemään jollain tavalla kummallisia unia, myös niiden aiheuttajana pidettiin unihuppiaista.
Unihuppiainen liittyy olentona vahvasti aarnituleen ja aarnihautaan, sillä parannuskeinojen tarjoamisen lisäksi sen kerrottiin näyttävän unissa nukkujalle, minne aarnihauta on kätketty. Onpa se saattanut myös herättää nukkujan ja johdattaa tämän itse aarteen luo.